Avoveteen

Alkuvuodesta luin itseäni jo pitkään kiinnostaneen kirjan, Urho Karhumäen teoksen Avoveteen. Kirja oli maannut hyllyssäni jo vuosia. Tartuin siihen melkein heti, kun olin kuunnellut Yle Areenasta mainion Urho Karhumäkeä käsittelevän radio-ohjelman (joka on julkaistu jo vuonna 2013).

Radiosarja Kiveen hakatut on yksi radio-ohjelmasuosikkejani, joka pääasiallisesti käsittelee jo edesmenneitä urheilijoita, jonkin verran myös muita kulttuurielämän henkilöitä. Vaikka urheilu ei minua juuri kiinnosta, on sarja upeasti toteutettu ja antaa kattavan kuvan vuosikymmenien takaisesta urheilukulttuurista. Toimittajat Jouko Vuolle ja Arto Teronen ovat tehneet valtavan hienoa taustatyötä. Ohjelma tehdään aina kyseisen henkilön haudalla (ja jos hautaa ei ole Suomessa tai lähistöllä, niin jollain muulla aiheeseen liittyvällä kauniilla paikalla). Erityisen ilahduttavaa sarjassa on se, että karskit urheilijamiehet puhuvat niin herkästi ja kauniisti, suorastaan runollisesti. Estetiikka ja hautausmaan rauha ovat jatkuvasti sarjassa läsnä.

Avoveteen on erikoinen teos juuri siksi, että kyseisellä kirjalla Urho Karhumäki voitti kultaa Berliinin olympialaisissa taidelajien epiikkakirjallisuuden sarjassa. Urho Karhumäki on kuitenkin jäänyt unohduksiin, kun taas Aale Tynnin olympiavoitto lyriikkakirjallisuudesta Lontoon olympialaisissa 1948 muistetaan ja mainitaan kohtuullisen usein. 

Avoveteen kertoo nuoresta Yrjöstä ja hänen kehityksestään menestyksekkääksi urheilijaksi. Romantiikkaakin tarinassa on: kasvukertomuksen lisäksi tarinassa on hieman poikkeava ja varsin erikoinen romanttinen juonne.

Yrjö kyllästyy isäpuolensa komentoon kotitilallaan ja karkaa. Hän päätyy kiertoteitä pitkin Helsinkiin, jossa elannon löytyminen on kuitenkin kiven takana johtuen lamasta ja suuresta työttömyydestä. Itsepäisesti Yrjö yrittää, ja vasta viime hetkillä hän löytää sekä työn että asuinpaikan ystävällisen vanhemman pariskunnan luota. Armeijassa Yrjö huomaa olevansa todella hyvä juoksija. Urheilu-ura ei kuitenkaan tahdo edetä: lopulta Yrjö palaa maalle, jossa hän kohtaa rakastettunsa kymmenen vuoden tauon jälkeen ja pääsee tasapainoon itsensä ja elämänsä kanssa. Vasta maaseudun rauhassa hän onnistuu saavuttamaan oikean henkisen tilan.

Kirjan rakenne on hieman epätasainen. Olympialaisia varten Karhumäki kirjoitti ensimmäisenä tarinan viimeisen kolmanneksen. Kuultuaan voitosta hän kirjoitti valmiiksi myös kirjan alkuosan, josta hän oli toki lähettänyt kymmenen sivun tapahtumaluettelon lopputekstin mukana.

Alku on vakuuttava, ja tarina tempaa mukaansa. Suurimmaksi osaksi teksti on harvinaisen raikasta ja kerronta soljuvaa: kuin runossa kulkisi. Kuvassa on ehkä yksi kirjan kauneimmista kohdista: yllättäen samalta aukeamalta löytyi nelilehtinen apila, jonka joku on kirjan väliin muinoin piilottanut. 

Kiinnostavan alun jälkeen tarina poukkoilee paikoitellen hieman puuduttavaksi. Kirja kuitenkin säilyttää mielenkiintonsa loppuun saakka, herkkä lyyrisyys ja tietty keveys säilyvät läpi kirjan, vaikka Yrjön vastoinkäymiset ovat kovia ja eikä juoksukisoihin treenaus ole aina se kaikkein kiehtovin aihepiiri. Viimeisillä sivuilla Yrjön uran suunnan ratkaiseva juoksukilpailukuvaus nappaa lukijan mukaan kiihkeään tunnelmaan. On helppo eläytyä Yrjön jokaiseen hengenvetoon ja askeleeseen, jopa meditatiiviseen mielentilaan.

Kaiken kaikkiaan Avoveteen on vaikuttava kirja. Kiveen hakatut -ohjelmassa kerrotaan, että kirjalle on myös ilmestynyt jatko-osa Testamentti vuonna 1938. Taidan hankkia sen jostain käsiini, samoin muitakin Karhumäen kirjoja voisi olla miellyttävää lukea, erityisesti jos niissä kieli on yhtä kaunista kuin tässä teoksessa.