Olympialaistyttö

Tarkoitukseni oli kirjoittaa tähän väliin aivan toisesta kirjasta, mutta se saa nyt odottaa. Välipalaksi vetäisin nimittäin melko tuntemattoman kirjailijan Ainikki Kiven tyttökirjan Olympialaistyttö, eli Ritin ensimmäinen ylioppilaskesä. Ja koska edellinenkin tekstini liittyi Berliinin olympialaisiin, sopii tästä kirjasta kirjoittaa juuri nyt.

Luin Olympialaistytön ensimmäisen kerran muutamia vuosia sitten, ja mielikuvaksi siitä jäi tyhjänpäiväinen, mutta ihan hauska lukukokemus. Senpä vuoksi tartuin empimättä kirjaan reilut kaksi  viikkoa sitten. Kiva lukea tämäkin kirja uudestaan! Niin luulin.

Kirja kertoo Ritvan eli Ritin ensimmäisestä ylioppilaskesästä. Erinäisten sattumuksien kautta Riti päätyy Berliinin olympialaisissa esiintyvän voimisteluryhmän jäseneksi. Hauska matka kohti Berliiniä alkaa. Mukana on Ritin hemmoteltu ystävä Else-Maija sekä olympialaisissa kilpaileva lapsuudentoveri Teuvo. Matkan varrella kyytiin hyppää Else-Maijan hemmotteleva ja topakka äiti (kommelluksia luvassa!), lipevä virolainen Peeter Sööt sekä ihana, ihana saksansuomalainen professori Stresemann, joka valloittaa Else-Maijan sydämen.

Olympialaistyttö on julkaistu vuonna 1938, eli Kivi kirjoitti teoksen vuosi pari olympialaisten jälkeen. Ajankohdasta ja silloisesta politiikasta tietoisena ymmärrän hyvin, mistä kirjan arvomaailma ja ihanteellisuus kumpuavat. Yleensä ottaen vuosisadan alkupuoliskon kotimainen tyttökirjallisuus on täynnä ihanteita ja aatteita, ja useimmiten taustalla on se oikeammalla oleva osapuoli. Tuolloin eivät kommunistit paljon tyttökirjoja kirjoitelleet.

Aihepiirin ja ajankuvan mielenkiintoisuudesta huolimatta Olympialaistyttö on huono kirja. Tyttökirjoja lukiessa olen tottunut onnettomiinkin juonikuvioihin ja käsittämättömiin koulutyttökliseisiin, mutta tässä kirjassa heikkoudet ovat ylitsepääsemättömiä. Kirja olisi voinut olla todella kiinnostava ja hieno ajankuvaus, mutta sitä se ei ole. Kirjan alku on puuduttavan tympeä, joka ei liity juoneen millään tavalla. Kirja on kirjoitettu "vetävästi", mutta se on oikeasti levoton, täynnä teennäistä pirteyttä ja joka paikkaan on siroteltu aikansa muotisanoja, niin ettei tekstistä tahdo saada mitään tolkkua. 

Kirjan rasismi on aivan omaa luokkaansa. Yksittäinen neekeri-sana jossain kirjassa ei haittaa, mutta tässä rodullisten ominaisuuksien kuvaus on viety aivan uudelle vastenmieliselle tasolle. Neekerit ovat huvittavia. Vaatteet ovat mauttoman värikkäitä, silmät pyörivät ja kultahampaat välkkyvät. Saksalaiset ovat sotilaallisia ja kunnollisia (mutta silti Else-Maijan äiti hyväksyy professorin vasta sitten, kun hänen suomalainen taustansa paljastuu). Peeter Sööt virolaisena on kyllä heimokantaa, mutta kukaan muu mies ei voi olla niin reilu ja huumorintajuinen kuin suomalainen mies. Intialaista naista ylistetään maasta taivaisiin, mutta samalla kauneudessa ihaninta on se, että se on suomalaista kauneutta: 

"Stadionin portaita laskeutui ohitsemme intialainen prinsessa, joka oli kuin suoraan irroitettu Tuhannen ja yhden yön tarinoista. Tuskin koskettaen maata hän näytti leijailevan paikalleen. Kaksi palvelijaa kantoi omituista varjoa tuon itämaispukuisen satuolennon yllä. Vasta paikalleen päästyään hän irrotti huntunsa, ja hänen surumielinen, kalpea kauneutensa oli samaa lajia kuin Regina Linnanheimon kuulakka filmikauneus."

Viimeisestä sanasta voi kyllä päätellä, ettei se kauneus ollut kuitenkaan ihan sitä parasta lajia, vain pinnallista "filmikauneutta".

Lukukokemuksena Olympialaistyttö on tympeä ja hapan. Ainoa ilonpilkahdus kirjassa on huippuhuvittava kohtaus, kun Riti, Else-Maija ja muut tytöt saavat henkilökohtaisesti tavata Goebbelsin ja Hitlerin ja puhua heidän kanssaan henkevästi kansallispuvuista ja Saksan elpyvästä harrastuksesta kotiteollisuuteen. Tämän kohtauksen voimin juuri ja juuri jaksan suositella kirjaa tyttökirjahulluille. Kaikesta huolimatta kannatti lukea, jo ihan tuon Hitler-kohtauksen vuoksi. 

Avoveteen

Alkuvuodesta luin itseäni jo pitkään kiinnostaneen kirjan, Urho Karhumäen teoksen Avoveteen. Kirja oli maannut hyllyssäni jo vuosia. Tartuin siihen melkein heti, kun olin kuunnellut Yle Areenasta mainion Urho Karhumäkeä käsittelevän radio-ohjelman (joka on julkaistu jo vuonna 2013).

Radiosarja Kiveen hakatut on yksi radio-ohjelmasuosikkejani, joka pääasiallisesti käsittelee jo edesmenneitä urheilijoita, jonkin verran myös muita kulttuurielämän henkilöitä. Vaikka urheilu ei minua juuri kiinnosta, on sarja upeasti toteutettu ja antaa kattavan kuvan vuosikymmenien takaisesta urheilukulttuurista. Toimittajat Jouko Vuolle ja Arto Teronen ovat tehneet valtavan hienoa taustatyötä. Ohjelma tehdään aina kyseisen henkilön haudalla (ja jos hautaa ei ole Suomessa tai lähistöllä, niin jollain muulla aiheeseen liittyvällä kauniilla paikalla). Erityisen ilahduttavaa sarjassa on se, että karskit urheilijamiehet puhuvat niin herkästi ja kauniisti, suorastaan runollisesti. Estetiikka ja hautausmaan rauha ovat jatkuvasti sarjassa läsnä.

Avoveteen on erikoinen teos juuri siksi, että kyseisellä kirjalla Urho Karhumäki voitti kultaa Berliinin olympialaisissa taidelajien epiikkakirjallisuuden sarjassa. Urho Karhumäki on kuitenkin jäänyt unohduksiin, kun taas Aale Tynnin olympiavoitto lyriikkakirjallisuudesta Lontoon olympialaisissa 1948 muistetaan ja mainitaan kohtuullisen usein. 

Avoveteen kertoo nuoresta Yrjöstä ja hänen kehityksestään menestyksekkääksi urheilijaksi. Romantiikkaakin tarinassa on: kasvukertomuksen lisäksi tarinassa on hieman poikkeava ja varsin erikoinen romanttinen juonne.

Yrjö kyllästyy isäpuolensa komentoon kotitilallaan ja karkaa. Hän päätyy kiertoteitä pitkin Helsinkiin, jossa elannon löytyminen on kuitenkin kiven takana johtuen lamasta ja suuresta työttömyydestä. Itsepäisesti Yrjö yrittää, ja vasta viime hetkillä hän löytää sekä työn että asuinpaikan ystävällisen vanhemman pariskunnan luota. Armeijassa Yrjö huomaa olevansa todella hyvä juoksija. Urheilu-ura ei kuitenkaan tahdo edetä: lopulta Yrjö palaa maalle, jossa hän kohtaa rakastettunsa kymmenen vuoden tauon jälkeen ja pääsee tasapainoon itsensä ja elämänsä kanssa. Vasta maaseudun rauhassa hän onnistuu saavuttamaan oikean henkisen tilan.

Kirjan rakenne on hieman epätasainen. Olympialaisia varten Karhumäki kirjoitti ensimmäisenä tarinan viimeisen kolmanneksen. Kuultuaan voitosta hän kirjoitti valmiiksi myös kirjan alkuosan, josta hän oli toki lähettänyt kymmenen sivun tapahtumaluettelon lopputekstin mukana.

Alku on vakuuttava, ja tarina tempaa mukaansa. Suurimmaksi osaksi teksti on harvinaisen raikasta ja kerronta soljuvaa: kuin runossa kulkisi. Kuvassa on ehkä yksi kirjan kauneimmista kohdista: yllättäen samalta aukeamalta löytyi nelilehtinen apila, jonka joku on kirjan väliin muinoin piilottanut. 

Kiinnostavan alun jälkeen tarina poukkoilee paikoitellen hieman puuduttavaksi. Kirja kuitenkin säilyttää mielenkiintonsa loppuun saakka, herkkä lyyrisyys ja tietty keveys säilyvät läpi kirjan, vaikka Yrjön vastoinkäymiset ovat kovia ja eikä juoksukisoihin treenaus ole aina se kaikkein kiehtovin aihepiiri. Viimeisillä sivuilla Yrjön uran suunnan ratkaiseva juoksukilpailukuvaus nappaa lukijan mukaan kiihkeään tunnelmaan. On helppo eläytyä Yrjön jokaiseen hengenvetoon ja askeleeseen, jopa meditatiiviseen mielentilaan.

Kaiken kaikkiaan Avoveteen on vaikuttava kirja. Kiveen hakatut -ohjelmassa kerrotaan, että kirjalle on myös ilmestynyt jatko-osa Testamentti vuonna 1938. Taidan hankkia sen jostain käsiini, samoin muitakin Karhumäen kirjoja voisi olla miellyttävää lukea, erityisesti jos niissä kieli on yhtä kaunista kuin tässä teoksessa. 

Prologi

Olen jo vuosien ajan lukenut kirjoja, jotka ovat monien unohtamia. Kirjoja, joista useimmat eivät ole kuulleetkaan. Moni ansioitunut ja aikanaan suurta suosiota nauttinut kirjailija on saatettu unohtaa lähes täysin, eikä heidän kirjojaan löydy enää juuri muualta kuin kirpputorien ja kierrätyskeskusten ilmaishyllyiltä.

Erityisesti kotimainen kirjallisuus kiinnostaa minua. Miksi kovin harva lukee enää Maila Talviota? Kuka tunnistaa nimen Martti Merenmaa? Mitä voi oppia elämäkerrasta, jonka kirjoittajasta ei ole koskaan kuullut?

Olen lukenut jo lähes 30 vuoden ajan. Rakastan yhä kirjoja, joita luin lapsena ja nuorena. Luen niitä säännöllisesti, joitain jopa vuosittain. Enid Blyton, L.M. Montgomery, Tove Jansson, Mary Marck... Näiden vanhojen klassikoiden rinnalle on tullut paljon uusia. Modernia kirjallisuutta en juurikaan lue, paitsi joitain historiallisia romaaneja, historian alan tietokirjoja ja fantasiaa. Tämä aika tai tämän ajan ihmisten sielunmaisema ei minua paljoakaan kiinnosta.

Jo vuosien ajan olen lukenut kirjoja, joista muut eivät ole yleensä kiinnostuneita (paitsi ehkä veljeni ja hänen puolisonsa). Tapa on lähtöisin varhaisilta opiskeluajoilta, jolloin vähävaraisena minulla oli rahaa vain halvimpiin tai ilmaisiin kirjoihin. Elämäkertojen harrastajana törmäsin kirjailijanimiin, joista en ollut juuri kuullutkaan. Kukahan tämä on? Jos hän oli tuolloin noin merkittävä, miksi häntä ei kukaan muista? Ovatko kirjat vielä raikkaita ja mielenkiintoisia, vai ovatko ne omastakin mielestä jo vanhentuneita ja suorastaan lukukelvottomia?

Näiden vuosien ajan olen myös näitä unohdettuja kirjoja lukiessani miettinyt blogin perustamista. Takavuosina kävin Päivälehden museossa kuuntelemassa esitelmäsarjaa Anni Swanista, Saima Harmajasta ja Helsingistä. Paikalla oli myös Hellevi Arjava, Anni Swanin pojantytär. Olin yleisössä ehkä nuorin osanottaja, ja esityksen jälkeen jäin paikan päälle keskustelemaan hieman aiheeseen liittyvistä asioista. En muista enää kuinka jutustelu eteni, mutta minua kehotettiin perustamaan blogi aiheesta. Siitä lähtien ajatus on hautunut mielessä. Jo silloin keksin tämän nimen "Kadonneet kirjahyllyt".

En ole blogi-ihminen. En seuraa yhtäkään blogia säännöllisesti, ja vain muutamia tulee vilkaistua toisinaan. Useimmin käyn tarkastelemassa Saran kirjahyllyt -blogia, joka käsittelee pääasiallisesti tyttökirjoja. Tyttökirjat ovat minullekin se ehkä rakkain kirjallisuuden laji, ja olen lukenut niitä järjettömiä määriä. Tämäkin blogi siis tulee käsittelemään aihetta jonkin verran.

Toki kerron muistakin kirjoista kuin niistä unohdetuista. Jo aiemmin mainittu L.M. Montgomery on itselleni niin tärkeä, että viime vuonna matkustin Prinssi Edwardin saarelle. Kalle Päätalo ei ehkä ole nuorison suosiossa, mutta vanhempi väki tuntee hänet melko hyvin. Itse luen Iijoki-sarjaa jo kolmatta kertaa, nyt gradun merkeissä. Innostuin siitä niin, että sain räävittyä loppuopintoni kokoon ja ilmoittauduin graduseminaariin monen vuoden opiskelutauon jälkeen. Ihan vain koska halusin tehdä gradun Kalle Päätalosta.

Blogin myötä joutunen palaamaan kirjoihin, joista halusin joskus kirjoittaa, mutta en vielä tohtinut. Alkuvuodesta luin Urho Karhumäen kirjan Avoveteen, joka oli raikas ja väkevä. Ehkä tartun siihen seuraavaksi, selailen sivuja ja kirjoitan kirjasta nyt. Vuosia sitten ihastuin Martti Merenmaahan, jonka teos Mustan kukon laulu jäi vahvasti mieleen. Myös sen aika on taas tullut. Haluan kertoa näistä kirjoista. Ehkä joku haluaa kuunnella.